Maantiede on ollut minulle aina hyvin tärkeä juttu. Vieraat maat ja paikat ovat kiehtovia. Jo pienenä tutkin karttoja, painoin mieleen pääkaupunkeja sun muita tietoja. Jonkinlaisena tavoitteena oli tietää perusasioita maailman kaikista valtioista. Ja aika olen pysynyt ajantasalla, vaikka kaikenlaista muutakin puuhaa ja ajankulua riittää, niin että tuntuu ettei ehdi yhtään mihinkään.

  Nykyään tekee tiukkaa saada itsensä edes naapurimaihin, saatikka sitten kauemmas. Niinpä olen asettanut fyysisen karttani  voimassaolevat rajat jo parikymmentä vuotta sitten.Toivottavasti vielä jossain vaiheessa pääsen niitä rikkomaan.Tosin kotimaasta käsin ulkomaiden seuraaminen on paljon helpompaa.

 Eteläisin, samalla kaukaisin ja kenties eksoottisin piste missä olen käynyt, on Dahab. Keidas Siinailla ,Punaisen meren rannalla, keskellä tyhjää, karua erämaata.Tulin sinne bussilla Eilatin suunnasta tammikuussa -78 tapaamaan kibbutsilla tapaamaani frendiä, joka oli kutsunut minut sinne.Siinai oli siihen aikaan Israelin miehittämä, nykyäänhän se kuuluu Egyptille.Päivässä kulki vain yksi bussivuoro, joka kiemurteli tuntikausia mutkaista ja vuoristoista rantatietä. Kun lopulta pääsin tähän kyläpahaseen, ei ollut vaikeuksia löytää kaveriani, joka oli minua parisen päivää odotellutkin. (ei ollut kännyköitä tähän aikaan!)

 Keidas oli beduiinilauman asuttama kylä, vieressä oli myös pieni sulkeutunut juutalaissiirtokunta.Alueelle tuli lähinnä hippimäisiä omatoimituristeja, joille beduiinit olivat nikkaroineet pieniä majoja.Sellaisesta materiaalista, mitä olivat käsiinsä saaneet, esim hedelmälaatikoista ja palmunoksista. Hökkeli antoi jonkinlaisen suojan, ja kun löysin jostain palan pahvia makuupussin alle, oli kotoisa kämppä valmis.Majoitus taisi maksaa markan verran päivältä. Lisäksi paikalliset olivat perustaneet pienen "cafen" huippuniukalla tarjonnalla.
  Kenelläkään ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään, miehet makoilivat varjossa pelaten jotain peliä hiekkaanpiirretyllä ruudukolla ja kivillä. Lapset tulivat välillä kauppaamaan pitaleipiä ja pieniä vesimeloneja.Vuohet kävivät sitten syömässä meloninkuoret.  Hiljaisuus ja pysähtyneisyys oli terapeuttista, vesi erittäin kirkasta ja lämmintä, korallit ja kalat värikkäitä. Sähköjä ei tietenkään ollut, ja kun aurinko laski oli varsin pimeätä, ellei sitten ollut kuuta loistamassa. Huomasin , että palmunrisunuotio palaa erittäin huonosti. Aamulla auringon nouseminen oli odotettu tapahtuma sekä valon että lämmön puolesta.
  Paikka oli kuin luotu mietiskelyyn ja keskusteluihin.Näissä maisemissa muinaiset israelin lapset olivat hortoilleet 40 vuotta, niinkuin kerrotaan isossa kirjassa. Harvoin tuntee olevansa niin kaukana muusta maailmasta.Samanlaisen tunteen saa toki myös jollain suomalaisella korpimökillä.
 Ikävä kyllä jouduin lähtemään kylästä muutaman päivän jälkeen, kun kaverini täytyi mennä Eilatiin ja minunkin aikani maassa alkoi loppua. Niin suuren elämyksen paikka jätti, että minun oli palattava sinne parin vuoden kuluttua. Silloin oli tosin jo moni asia muuttunut.