Maantiede on ollut minulle aina hyvin tärkeä juttu. Vieraat maat
ja paikat ovat kiehtovia. Jo pienenä tutkin karttoja, painoin mieleen
pääkaupunkeja sun muita tietoja. Jonkinlaisena tavoitteena oli tietää
perusasioita maailman kaikista valtioista. Ja aika olen pysynyt
ajantasalla, vaikka kaikenlaista muutakin puuhaa ja ajankulua riittää,
niin että tuntuu ettei ehdi yhtään mihinkään.
Nykyään tekee tiukkaa saada itsensä edes naapurimaihin, saatikka sitten
kauemmas. Niinpä olen asettanut fyysisen karttani voimassaolevat
rajat jo parikymmentä vuotta sitten.Toivottavasti vielä jossain
vaiheessa pääsen niitä rikkomaan.Tosin kotimaasta käsin ulkomaiden
seuraaminen on paljon helpompaa.
Eteläisin, samalla
kaukaisin ja kenties eksoottisin piste missä olen käynyt, on Dahab.
Keidas Siinailla ,Punaisen meren rannalla, keskellä tyhjää, karua
erämaata.Tulin sinne bussilla Eilatin suunnasta tammikuussa -78
tapaamaan kibbutsilla tapaamaani frendiä, joka oli kutsunut minut
sinne.Siinai oli siihen aikaan Israelin miehittämä, nykyäänhän se
kuuluu Egyptille.Päivässä kulki vain yksi bussivuoro, joka kiemurteli
tuntikausia mutkaista ja vuoristoista rantatietä. Kun lopulta pääsin
tähän kyläpahaseen, ei ollut vaikeuksia löytää kaveriani, joka oli
minua parisen päivää odotellutkin. (ei ollut kännyköitä tähän aikaan!)
Keidas
oli beduiinilauman asuttama kylä, vieressä oli myös pieni sulkeutunut
juutalaissiirtokunta.Alueelle tuli lähinnä hippimäisiä
omatoimituristeja, joille beduiinit olivat nikkaroineet pieniä
majoja.Sellaisesta materiaalista, mitä olivat käsiinsä saaneet, esim
hedelmälaatikoista ja palmunoksista. Hökkeli antoi jonkinlaisen suojan,
ja kun löysin jostain palan pahvia makuupussin alle, oli kotoisa kämppä
valmis.Majoitus taisi maksaa markan verran päivältä. Lisäksi
paikalliset olivat perustaneet pienen "cafen" huippuniukalla
tarjonnalla.
Kenelläkään ei tuntunut olevan kiirettä
mihinkään, miehet makoilivat varjossa pelaten jotain peliä
hiekkaanpiirretyllä ruudukolla ja kivillä. Lapset tulivat välillä
kauppaamaan pitaleipiä ja pieniä vesimeloneja.Vuohet kävivät sitten
syömässä meloninkuoret. Hiljaisuus ja pysähtyneisyys oli
terapeuttista, vesi erittäin kirkasta ja lämmintä, korallit ja kalat
värikkäitä. Sähköjä ei tietenkään ollut, ja kun aurinko laski oli
varsin pimeätä, ellei sitten ollut kuuta loistamassa. Huomasin , että
palmunrisunuotio palaa erittäin huonosti. Aamulla auringon nouseminen
oli odotettu tapahtuma sekä valon että lämmön puolesta.
Paikka oli kuin luotu mietiskelyyn ja keskusteluihin.Näissä maisemissa
muinaiset israelin lapset olivat hortoilleet 40 vuotta, niinkuin
kerrotaan isossa kirjassa. Harvoin tuntee olevansa niin kaukana muusta
maailmasta.Samanlaisen tunteen saa toki myös jollain suomalaisella
korpimökillä.
Ikävä kyllä jouduin lähtemään kylästä muutaman
päivän jälkeen, kun kaverini täytyi mennä Eilatiin ja minunkin aikani
maassa alkoi loppua. Niin suuren elämyksen paikka jätti, että minun oli
palattava sinne parin vuoden kuluttua. Silloin oli tosin jo moni asia
muuttunut.
sunnuntai, 5. helmikuu 2006
Kommentit